Vierailevassa kynässä Aleksi Mäkelä – Kopparipelaamisen taktiset elementit

Kategoria Miesten Superpesis | 0
Kuva: Erkki Hautaviita

Huippupesäpallon ulkopeli kehittyy vuosi vuodelta. Yksittäisen pelaajan pallovarmuus ei välttämättä kehity koko ajan parempaan, mutta joukkuetasolla uusia kehitysaskelia otetaan säännöllisesti. Koppareiden pelaamiseen kuviot eivät paljoakaan vaikuta. Toki parin metrin muutoksia sivuttaissuunnassa esimerkiksi takatilannekuvioissa on, mutta isossa kuvassa koppareiden vaatimukset ovat pysyneet ennallaan. Pallovarmuus, hyvä pallosilmä, riittävän kova heittokäsi ja joukkueelle nöyrä pelaaminen ovat vieläkin kopparin tärkeimpiä ominaisuuksia. Tietysti myös lyöjien tuntemisesta on paljon hyötyä.

Tämän päivän miesten Superpesiksessä aivan huippukoppareita on vain muutama. Nimet Mikko Haukkala, Henri Puputti ja Veli-Pekka Yli-Hirvelä ovat olleet listalla jo 10 vuotta. Nuoremmista koppareista isoja askelia eteenpäin on ottanut esimerkiksi Tuomas Raunio. Pelipaikkaa vaihtaneista hyvin koppariksi sopeutuneista pitää mainita Topi Hurskainen, joka on ainakin minut vakuuttanut Kiteen paidassa. Myös Lauri Kivinen on löytänyt ulkopelillisen kodin takakentältä. Muitakin hyviä peruskoppareita on, mutta valitettavan vähän on takakentälle tullut uusia huippunimiä. Alla käyn läpi muutamia omasta mielestäni tärkeitä asioita kopparipelaamisessa miesten pesäpallossa.

0-tilanne

0-tilanteessa kopparien rohkea pelaaminen korostuu vuosi vuodelta. Joukkueet roolittavat pelaamistaan sisäpelissä koko ajan enemmän, jonka takia jokainen 0-tilanne on todella tärkeä ulkopelijoukkueelle. Koppareilla tämä tarkoittaa sitä, että jokainen kopiksi haettava välilyöntiyritys pitää myös kopiksi saada. Suurin osa joukkueista pelaa tällä hetkellä pääsääntöisesti 0-tilannetta 80-luvun peruskuviolla, jolloin suuri tila välilyönneille jää keskelle kenttää. Kun taas selvästi yleisin kova kentällemenolyönti on pystäri, niin vaatii se kolmoskopparilta rohkeaa eteenpäin pelaamista. Epäonnistunut oikealta lyövän pystäri kaartuu kolmospuolelle päin, jolloin kolmoskopparilla on hyvä paikka hakea niitä kopiksi. Löysien pystäreiden hakeminen syöksymällä kopiksi on kolmoskopparin rutiinisuoritus nykyään, kun aikaisemmin miltei jokainen syöksykoppi oli lähes highlight-kamaa.

Kakkoskopparin tehtäväksi nollatilanteessa oikealta lyövillä pelaajilla jää pääsääntöisesti varmistaminen. Mikäli pystäri suuntautuu kakkosjatkeelle, tulee se lähes aina niin paljon matalampana ja kovempana, että turhia riskejä ei kannata ottaa. Kolmoskopparin varmistusmatka kakkosjatkeelle on lähellä olevasta lähtötilanteesta niin pitkä, että epäonnistuneesta syöksykopista seuraa usein läpilyönti.

Vasemmalta lyöviä pystärilyöjiä ei nykysuperpesiksessä ole paljoakaan. Aikaisemmin, kun esimerkiksi herrat Teemu Haataja, Saku Kapanen ja Sami Karjala vielä pyrkivät etenemään, käänsi se koppareiden asetelmat toisin päin. Kakkoskoppari oli silloin eteenpäin pelaava, kun kolmoskopparille jäi varmistava rooli.

Vaihtotilanteet

Vaihtotilanteissa koppareiden pelaamisessa korostuvat jatkeilta läpilyöntien torjuminen ja viimeisellä lyönnillä eteenpäin pelaaminen. Varsinkin kentillä, joilla jatkeilla on paljon tilaa (esim. Hyvinkää, Kitee ja Seinäjoki), kopparit mahdollistavat linjapelaajien rohkean pelaamisen. Esimerkiksi kakkoskoppari pystyy sijoittumisellaan mahdollistamaan välimiehen rohkeat keskelle menot 2-tilanteessa ilman, että pitää pelätä läpilyöntejä. Toki se vaatii myös kakkosvahdin pesän takareunasta pelaamista, sillä muuten kopparinkin matka pallolle kasvaa liian suureksi. Aikoinaan minulle opetettiin, että jokainen läpilyönti pitäisi pystyä torjumaan neljällä pelaajalla, koppareilla ja pesävahdeilla. Kun tuohon päästään, mahdollistaa se etu- ja linjapelaajien pelaamisen ilman pelkoa kunnareista.

Viimeisellä lyönnillä vaihtotilanteissa käytetään nykypesäpallossa paljon palottomia ratkaisuja. Kopparien tehtävä muistuttaa silloin hyvin paljon 0-tilannetta. Viimeisen lyönnin pystärit pitäisi saada mahdollisimman usein kopiksi, jotta sisäpelijoukkue ei pääsisi palottomasti seuraavaan tilanteeseen. Usein se tarkoittaa sopimusta syväpelaajan kanssa, että hän esimerkiksi hakee kakkoskopparin eteen tulevaa pystäriä ja kolmoskoppari pelaa rohkeasti eteenpäin. Tällöinkin kakkoskopparille jää tärkeä varmistamisrooli.

Takatilanne

Takatilanteessa koppareiden suorituksista näyttävimpiä ovat tietysti kovat tappoheitot kotipesään. Varsinkin kolmoskopparien pelaamista on kautta historian arvioitu heittokäden perusteella. Kopparit, kuten Asko Laine ja Vesa Liikala, jättivät lähtemättömän vaikutuksen monen pesisfanien mieleen kovilla heitoillaan. Toki kovasta heittokädestä on vieläkin paljon hyötyä, mutta koppareiden tekemät palot ovat mielestäni vähentyneet vuosien varrella huomattavasti. Reilut viisi vuotta sitten etenijät opettelivat lähtemään kumuralla niin, että kukaan ei saanut poltettua heitä onnistuneella lyönnillä kotipesään. Tästä on tultu hieman takaisinpäin joukkueiden minimoidessa riskejä. Nykyään joukkueet säätelevät lähtemistä kolmoskopparin heittokäden mukaan. Toiselta kopparilta otetaan kumuralähdöllä muutama metri kolmoselta irti, toisella saatetaan lähteä viivan takaa. Molemmissa tapauksissa onnistuneella lyönnillä syntyy juoksu, mutta ensimmäisessä tapauksessa etumiehelle jäävästä kumurasta syntyy palo. Toki lyöjän vika, mutta aiheuttajana välillisesti kolmoskopparin kova heittokäsi, vaikka pallo ei ikinä kopparille asti menisikään.

Vapaista lyönneistä enemmän kopparin heiniä ovat saumalyönnit. Varsinkin keski- ja kakkossaumalyönnit ovat sellaisia, joista kopparin hyvällä suorituksella pitää saada palo tehtyä. Niitä lyöntejä tulee sekä ajolähdössä että myös 1-3 –tilanteessa. Kun ulkopelijoukkue karvaa 1-3 –tilanteessa, jää johonkin saumaan tilaa kotiutuslyönnille. Merkattuna siitä syntyy juoksu, mutta mailan tiputuksesta lähtemällä kopparin pitäisi palo saada tehtyä.

Itse olen sitä mieltä, että takatilanteissa läpilyöntejä ei pitäisi kopparin paikalta syntyä. Toki esimerkiksi Juha Niemi tai Jukka-Pekka Vainionpää saattavat aivan kolmoskulmaan lyödä täydellisen kumuran, mutta ei niitä yhtä enempää kesässä tule. Keskeltä takaa läpi ei pitäisi pystyä hyvällä koppareiden sijoittumisella lyömään ja kakkosjatke on paikkana sellainen, että vaikka koppari ei kotiin pystyisi paloa tekemään, niin poikki lyönti pitäisi saada. Perusperiaate koppareiden sijoittumisessa on usein se, että vasureille molemmat kopparit ottavat 1-2 metriä kolmospuolelle päin, jolloin keskusta jää vähän enemmän kakkoskopparille ja kolmoskoppari pääsee paremmin kolmosjatkeen lyönteihin kiinni. Kakkosjatkeelle tulevat vasureiden lyönnit kiertävät kentälle päin, jolloin 2-koppari saa ne torjuttua.

Kaiken kaikkiaan koppareiden elämä on tasapainoilua riskien kanssa. Rohkea pitää olla, mutta tyhmänrohkea ei saa olla. Yksittäinen unelmasuoritus unohtuu heti, jos päästää huolimattomasti pallon läpi tai jättää varmistamatta toisen kopparin syöksykoppia. Harvoin koppari voittaa ottelua omilla ulkopelisuorituksillaan. Häviäminen taas on paljon yleisempää. Tämän kun muistaa ja harkitsee tarkkaan riskien paikat, on kopparipelaaminen paljon helpompaa.

Aleksi Mäkelä
Vieraileva kirjoittaja

Lukijoiden kommentit